Lauri Yli-Koveron harrastus vie korkeille paikoille ja rohkeuden rajoille. Samalla L&T:n Ympäristöpalveluissa projektipäällikkönä työskentelevän Yli-Koveron ajatukset nollaantuvat.
Harmaat, paikoin lähes sileät ja pystysuorat graniittiseinämät häkellyttävät. Vain kivenheiton päässä autoilijat kaahaavat ohi Kehä kolmosta näkemättä kivipaasien hienoutta.
Kiipeilyharrastajille Rollareiksi kutsuttu metsäinen paikka on varsin tuttu. Siellä voi kokeilla trädiä tai sporttia, eli kiipeilyä, jossa laitetaan varmistukset itse kallionhalkeamiin tai niin, että kiipeää kallioon valmiiksi porattuja pultteja hyväksikäyttäen. Boulderoinnissa ei käytetä lainkaan köyttä.
L&T:llä projektipäällikkönä työskentelevä Lauri Yli-Kovero mittailee katseellaan kännykän sovellusta ja kalliota, jossa kiipeilyreitin pitäisi sijaita. Tavalliselle pulliaiselle siinä näkyy vain halkeamia ja minimaalisen pieniä ulokkeita, joita pitkin pitäisi päästä ylös.
Eri reittejä ylös
Mielikuvituksen puutteesta reittien nimeäjiä ei ainakaan voi syyttää: kiivettävänä olisi muun muassa Lanttumaakari, Pölykeuhko ja Sianlihan orjat. Kullakin reitillä on asteikon mukainen vaikeustaso. Rollareilla helpoin on 3, ja vaikeammanpuoleinen 7A kirvoittaa tuskanhien pelkästä katsomisesta.
Yli-Kovero hieraisee valkoista mankkaa eli magnesiumkarbonaattia käsiinsä ja lähtee ylöspäin. Kädet tapailevat otteita, jalat punttaavat ylös, halkeamasta löytyy paikka varmistukselle. Köysi kiinni ja matka jatkuu.
Välillä kuuluu ähkäisy, mutta muuten kiipeily on melko eleetöntä. Kamppailu tapahtuu enimmäkseen pään sisällä. Mistä seuraava ote, mikä on järkevä siirto? Virhe saattaa tarkoittaa putoamista köyden varaan. Alhaalla köyden toisessa päässä olevan Suvi Ahopellon pitää varmistaa, että kiipeilykaverin putoaminen tapahtuu turvallisesti, jos ote lipsuu.
Sisältä ulos ja kalliolta jäälle
Yli-Kovero aloitti kiipeilyn kolme vuotta sitten, kun silloinen harrastus, triathlon, loppui harjoitteluinnon puutteeseen.
”Piti hankkia yhteinen harrastus puolison kanssa, joten menimme Tapanilan erän kiipeilykurssille ”, Yli-Kovero sanoo.
Kiipeily vei siinä määrin mukaansa, että talvisin Yli-Kovero käy muutaman kerran viikossa joko Tapanilassa tai Salmisaaressa, kesällä Helsingin ulkokiipeilypaikoilla. Repoveden kuuluisa Olhavakin on tullut tutuksi.
Henkisen kantin koettelu innostaa, ja kiipeilyn parista on löytynyt uusia tapoja testata rajoja.
”Paras hetki oli viime talvena Korouomassa Posiolla, kun pääsin ensimmäistä kertaa laittamaan ruuveja jääseinämällä. Oli huippufiilis, kun pääsin ylös.”
Jääkiipeily kuulostaa sille, että siinä vaaditaan jäähakkujen ja -rautojen lisäksi erittäin jäinen päänuppi. Alaköysikiipeilyssä jäähän laitetaan varmistukseksi ruuveja, jotka sitten pitävät – jos pitävät. Jää ei ole yhtä luotettava kaveri kuin kallio, sillä se voi lohjeta.
Palkintona mielenrauha
Pian Yli-Kovero istuu kallion huipulla, ja miehestä näkyy enää kiipeilykengän pohja. Nouseminen on sujunut hyvin ja voi olla, että forkkuja hetken jomottaa. Siis kyynärvarren lihaksia, Yli-Kovero selventää kiipeilyslangia.
Hän sanoo kehittyneensä lajissa hitaasti, eikä halua kehuskella kiipeilytaidoillaan. Kiipeilysilmän harjaantuminen ottaa aikansa. Kun jaksaa olla kärsivällinen, kiipeily kehittää motoristen taitojen lisäksi lihaksia ja kestävyyttä.
”Sekin on hienoa, että olen nähnyt huikeita vanhempia kavereita, jotka kehittyvät koko ajan. Kuusikymppinenkin voi olla todella hyvä.”
Sen sijaan nopeaksi palkinnoksi kiipeilystä saa täydellisen kovalevyn puhdistuksen, koska fyysinen ponnistelu ja maahan kertyvä etäisyys pakottaa ajattelemaan vain käsillä olevaa hetkeä.
”Joskus jään miettimään liikaa työasioita, mutta kiipeily nollaa ajatukset.”
Teksti Anitra Rönkkö
Kuvat Minna Kurjenluoma
